Kuitenki, ku tänää häntä näin nii tirautimpa sitte ihan tyhjästä itkunki siinä, mutta onneks tuo on nii kultanen että kuunteli siinä (tai käski kertomaan mikä meiltä painaa) ja meihä sitte siinä yritin vähä selittää että en oikeen tiiä mistä tuo itku tuli. Tuntuu vaan vähän että kaikki painaa päälle ja se sitte purkaantu. Isäki ollu minusta vähän huolissaan ku oon ollu nii väsyny ja muutenki semmone apaea?
Mutta kyllä tää tästä! Mulla aina tuppaa olemaan semmosia kausia, että pienetki jutut saa kyynelkanavat tulvimaan ja muutenki. Vaikka on mulla kyllä tässä elämässä on semmosia asioita, mitkä mieltä pahottaa, mutta kyllä sitä aina silti sen yhen askeleen eteenpäin jaksaa. Aina. Vaikka miten tuntuu siltä, että ei enää jaksa, nii se yks askel. Se pitää ottaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti