Ensi kuussa ollaan poikakaverin kanssa seurusteltu 6 kuukautta. Tuntuu että vasta tavattu ja silti kohta
puoli vuotta seurusteltu. Jollekkin se on ehkä lyhyt aika, mutta mulle se on aika pitkä :)
Joskus aikaisemmin olen tehnyt
postauksen omasta kehonkuvastani ja nyt haluaisin taas puhua vähän siitä :)
Se on nimittäin parantunut jonkun verran. Ainut mikä on jäänyt, mikä on oikeastaan kaikilla, niin lihomisen pelko. Mutta poikakamu on saanu viimein minu päähän sen että kelpaan hälle juuri tämmösenä ku olen ja on suunnilleen polvillaan anonut, että älä kiltti ainakaan tietosesti laihduta. Ja sitähän mie en tee.
Jokaine ihminen on omanlaine, joku on lihava, joku laiha, joku tummaihonen, joku kalpea, jollaki on isot D-kupin tissit, joku on lähes lauta. Silti
aina on joku joka rakastaa juuri
sinua. Sen näköisenä ja kokoisena kuin olet. Aina joku näkee sen ulkokuoren läpi. Ihan varmasti.
Puoli vuotta sitten, itkin ja mietin vielä miten kukaan ei tule ikinä rakastamaan minua ja miten lihava ja ruma ja muutenkin kaikin puolin luotaan työntävä olento olen.
Mutta sitten tapasin
hänet. Ikinä ei ole niin nopeasti tuntunut niin
oikealta olla jonkun lähellä ja avata sydämensä ja rakastaa.
Hänen avulla olen sitten oppinut, no ei nyt ehkä voi kuitenkaan sanoa että rakastamaan, mutta kuitenkin hyväksymään itteni paremmin.
Mitä sitten jos reidet vähän löllyy?
Mitä sitten jos nyt sitten kyljistä saa otettua kiinni?
Mitä sitten jos aamulla naama on turvonnu ku sian perse?
Oikeasti kuka välittää? Ei kukaan muu,
kuin minä itse. Sen mie tän viikonlopun aikana ymmärsin.
Tähän loppuun vielä tämmönen ihana juttu mitä voi tehä ku on kipeänä;
Syyä mitä huvittaa ja millon huvittaa, eli sillon ku menee alas :D Ja katella Muumeja ja vanhoja Disneyn lasten leffoja
<3
Kun oltiin veljen kanssa pieniä nii isä nauhotti videokaseteille kaikki muumijaksot. Osa on hukassa mutta suurinosa minu huoneessa turvassa!
kuvat: weheartit